Tulevaisuus menneisyydestä

Kuuma, nihkeä kupoliteltta. Aurinko rätköttää katon läpi, sisälämpötila lähestyy 40 astetta, ilma ei kierrä – telttailufiilis puski pintaan jostain alitajunnasta, kun vierailin WeeGee-näyttelykeskuksen pihalla nököttävässä Futuro-talossa yhtenä kesän harvoista hellepäivistä. Uskon, että myös sateen ropina, nihkeys ja hyinen kylmyyskin olisivat tuntuneet Futurossa kovin soputelttamaisilta.

Arkkitehti Matti Suurosen 60-luvulla suunnittelema Futuro on hämmentävä annos menneen maailman tulevaisuuden uskoa. Futuro on suunniteltu helposti liikuteltavaksi, näppärästi koottavaksi ja nopeasti lämmitettäväksi hiihtomajaksi vaikeakulkuiseen maastoon. Toisin sanoen Futuro on siis muovista rakennettu eristämätön ellipsinmuotoinen mökki, jota voi näppärästi siirrellä esimerkiksi helikopterilla laskettelukeskuksesta toiseen. Sanaa kerskakulutus ei oltu vielä 60-luvulla keksitty.

Paitsi että Futuron konsepti on korni, niin on sen sisustuskin. Säilytystilaa on melko paljon, keittiötä ei käytännössä lainkaan. Olohuonetta hallitsee levitettävistä lepotuoleista koostuva ryhmä, jonka keskus on jonkin sortin tulisija. Luulen, että Futuron asukkaat nautiskelivat lähinnä paahdettuja vaahtokarkkeja ja cocktaileja.

Niin järjetön viritelmä kuin Futuro onkin, siinä on myös jotain kiehtovaa. On käsittämätöntä, miten Futuro vieläkin, yli 40 vuoden jälkeen, näyttää oikeasti futuristiselta. Okei, puuttuuhan siitä täysin elektroniikka ja tekniset härpäkkeet, mutta käsite futuristisesta muotoilusta on pitänyt pintansa neljän vuosikymmenen läpi. 

Asumisen ja jopa vapaa-ajan asumusten trendit ovat onneksi muuttuneet kestävämpään suuntaan sitten 60-luvun. Futuron kaltaisia hulluja reliikkejä on kuitenkin hyvä pitää näytillä, jotta emme retropäissämme alkaisi liiaksi puuhaamaan paluuta menneeseen. Aika ennen öljykriisiä ja ilmastonmuutosta ei enää palaa - ja tavallaan hyvä niin.

Futuro-näyttely WeeGeessä 16.9.2012 asti

Parvekeviljelmän sadonkorjuu

Se oli sitten siinä, tämän kesän parvekeviljelmä. Ihan kivaahan se oli, mutta ei minusta kyllä taida hurahtanutta viherpeukaloa saada tekemälläkään. Opin kuitenkin jotain, ainakin 3 asiaa:

1. Keskity. Älä viljele pientä määrää sitä sun tätä. Viljele ainoastaan niitä kasveja, mitä syöt normaalistikin arkena. Hyvä nyrkkisääntö voisi olla vaikka kahden viikon jakso: jos et tapaa syödä ruohosipulia tai korianteria vähintään joka toinen viikko, ei ehkä kannata viljellä niitä.
2. Ordnung. Älä miksaa ruukkuja, istuta ainoastaan yhtä lajia yhteen ruukkuun. Sekaisin istutetut kasvit eivät välttämättä menesty keskenään, ja pienimuotoinen sadonkorjuu vaikkapa yhden aterian salaattia varten on hankampaa, kun joutuu noukkimaan niin pikkutarkasti. Ruukku on jotenkin hallittava kokonaisuus, nyt tuntui, että samaan ruukkuun istutetut tilli ja persilja olivat aina sekaisin, kun tillin haituvat repsottivat persiljan päällä.
3. Eristä. Tein sen virheen, että iskin hätäpäissäni kaupasta ostetun ruukkutillin ja -persiljan jämät itse istuttamieni puolivalmiiden kasvien kanssa samoihin ruukkuihin - ja kaikki kuolivat viikon sisään, vaikka kastelin niitä aivan kuten siihenkin saakka. En tiedä mitä niissä kaupan yrteissä oli, mutta jos joskus vielä ryhdyn parvekeviljelemään uudestaan, niin en tuo kaupan yrttejä sotkemaan ruukkuistutusteni biosfääriä. 

Basilika sopii ilmeisesti lahjattomammallekin viljelijälle, sillä sain siitä satoa hyvin reippaasti. Nypin lehtiä salaattiin ja yrttiöljyihin pitkin kesää, mutta tällä viikolla keräsin loputkin basilikat talteen. Punaiset ja pikkubasikat survoin öliiviöljn ja sitruunan kanssa pestomaiseksi tahnaksi, jota olen roiskinut viimepäivinä jokaiseen ruoka-annokseen. Sopii myös oivallisesti leivän päälle.

Thaibasilikat vetäisin tehosekoittimen läpi yhdessä inkiväärin, limemehun ja kylmäpuristetun kookosöljyn kanssa - mahtava maku! Ajattelin pakastaa tahnan kerta-annoksina jääpalamuoteissa, mutta koska en omista jääpalamuottia, tyydyin muffinsivuokiin. Veikkaan, että tahna sopii täydellisesti mansikkapohjaiseen smoothieen tai thaimaalaiseen kookoskastikkeeseen.

Tämän kasvukauden perusteella en ole haaveilemassa omasta pihasta enkä kasvimaasta. Mutta basilikaa voisin harkita kasvattavani myös ensi kesänä. Tosin ruukuille täytyy löytyä jokin ratkaisu, nyt ne valtasivat puolet parvekkeen lattiasta, eikä aurinko oikein osunut riittävästi lattialla kököttäviin ruukkuihin. Bongasin Helsinki Design Openista kotimaisen Zengrow'n viherseinän: ihan pätevänoloinen pussukkaratkaisu, jonka saisi varmaan näppärästi viritettyä parvekeseinälle.

Jäähyväiset tomaateille

Elokuun pitäisi kai olla elonkorjuukuukausi. Tässä vaiheessa kesää on korkea aika tunnustaa tosiasiat: minä en tule keräämään tomaattisatoa tänä vuonna. Tomaattini ovat keskittyneet kuikuilemaan aurinkoa parvekekaiteen yli ja ne kasvavat ainoastaan pituutta. Kaksi pientä kukannuppua on tosin havaittavissa.

Vaikka hontelot kasvini eivät ehdi tuottaa tomaattia, ei se tarkoita, että hyötykasvi muuttuisi hyödyttömäksi. Annoin tomaattini adoptoitavaksi Flow Festivalin kasvi-installaatioon. Flow'n jälkeenkin kasvit ilahduttavat osana Arjen aarteita -näyttelyä. Kasvilahjoituksia otetaan vastaan vielä huomenna tiistaina Lasipalatsin aukiolla kello 10-18 ja lahjoittaneiden kesken arvotaan Flow-lippu. Kasveja ei ainakaan tänään viiden aikaan ollut mitenkään päätä huimaava määrä, joten voitonmahdollisuudet ovat suuret.

Porua spårasta

”Uusi raitiovaunu ei ole hyvää muotoilua”, kirjoittavat Jukka Rautiainen ja Mikael Silvanto Hesarin Vieraskynässä 17.6.2012. He kritisoivat Helsingin tulevien raitiovaunujen muotoilua kantikkaaksi, tunkkaiseksi ja vanhanaikaiseksi; sisätiloja jopa vaarallisiksi. Samalla he osuvasti ja oikeutetusti nostavat esiin sen, että julkinen liikenne on osa julkista kaupunkikuvaa, ja sen estetiikalta ja toiminnallisuudelta voi ja täytyy vaatia tasokkuutta.

Parjattu raitiovaunu on nähtävillä Kaapelitehtaalla Hi Design 2012 –näyttelyssä, joten päätin käydä katsastamassa, mistä kenkä puristaa. Että onko vaunu todella niin susiruma vai olikohan kirjoituksen taustalla sittenkin vain jokin katkera design-kissanhännänveto.

Ulkoa päin vaunu ei minusta ollut paha, jopa jollain tavalla ihan symppis sammakkomaisine keuloineen. Olihan se vähän kirveellä veistetyn näköinen, jos nyt metallia voi kirveellä veistää, mutta en nyt sanoisi sitä mitenkään silmiinpistävän kamalaksi.

Mutta sitten hyppäsin vaunuun sisälle – ja allekirjoitin kritiikin saman tien. Sisätilat olivat jotenkin tosi kolhot ja ahtaat. Limittäin aseteltuihin penkkeihin oli hankala päästä istumaan vierekkäin, ja istuinkorokkeisiin moni vielä kompastuu. Äänimaailmasta ja valaistuksesta oli tietysti vaikea sanoa mitään, kun vaunu seisoi paikoillaan sisätiloissa, mutta jotenkin päällimmäiseksi fiilikseksi jäi, että tässä sitä istutaan jonkin 70-luvun tieteisleffan lavasteissa. Jos jotain positiivista pitää hakea, niin istuimien kankaiden kuvio oli ihan hauska, vaikkakin väriltään ankea.

Olisi jännä tietää, miten raitiovaunusta tuli kökkötraktori. Enkä nyt tarkoita sitä, että uuden raitiovaunun epäonnistumisella tarvitsisi mässäillä ja jälkiviisastella, vaan ennemminkin siltä kantilta, että miten tulevissa kaupunkikuvaan vaikuttavissa hankinnoissa onnistuttaisiin paremmin. 

Rautiainen ja Silvanto syyttävät lopputuloksesta paitsi muotoilijan taidonpuutetta myös päätöksentekijöitä, jotka eivät ymmärrä muotoilua ja jotka hinnan perusteella valitsivat väärän toimiston. Lisäksi he peräänkuuluttavat suomalaiseen muotoiluun rakentavaa keskustelua. Kuulkaas Rautiainen ja Silvanto, nyt olisi oiva tilaisuus rakentavaan keskusteluun: Mitä neuvoja te muotoilun ammattilaisina antaisitte ensi syksynä valittaville kaupunginvaltuutetuille, jotta he osaisivat päätöksenteossa ja budjetoinnissa huomioida muotoilun merkityksen? Minkälaisia vaatimuksia kannattaa kirjata tarjouspyyntöön, jotta lopputulos edustaisi hyvää muotoilua? Mitä kysymyksiä heidän kannattaisi kysyä valmistelevilta virkamiehiltä? Ja nyt tarkkana, nämä päätöksentekijät ovat valtiotieteilijöitä, insinöörejä, lastentarhan opettajia ja copy writereita – eli konkreettisia vinkkejä maallikoiden kielellä, kiitos.

Sillä lopun viimein me kaikki haluamme kauniin ja toimivan kaupungin.

Lähiön helmet - Niittykumpu

Niittykumpu on hieman luotaan työntävä epätila Espoossa, Tapiolan ja Olarin välissä. Niittarissa on kyllä tiivistä asutusta, toimistoja ja palvelujakin määrällisesti enemmän kuin monessa muussa lähiössä, mutta jotenkin ohikulkija saa aika helposti vaikutelman, että mesta on yhtä isoa parkkipaikkaa. Vaan tokihan Niittykumpuun kannattaa joskus pysähtyäkin - vaikka lähiökapakkaan tai kirpparille.

Gallows Bird

Gallows Bird ei oikeastaan ole lähiökapakka sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka se onkin anniskeluravintola ja se sijaitsee betonisen harmaassa lähiössä - sen fiilis ei ole sisäänpäin lämpeävä, kuten ehkä normi-kantisten tunnelma toisinaan on. Gallows Bird on hyvin varusteltu oluthuone, jonka valikoimiin kuuluu myös laadukkaita siidereitä. Vaihtuvasta vierashanasta saa toisinaan kotimaisten pienpanimoiden laatuoluita, toisinaan ulkomaisia erikoisuuksia. Eli jos oluthammasta jää vielä tämän viikonlopun pienpanimotapahtuman jälkeenkin pakottamaan, niin suuntaa Niittariin.

Lähetystorin kirppari

Fidan kirppari sijaitsee aivan Gallows Birdin vieressä. Ihmettelin opiskeluaikana, miten lähetystorilla on niin usein niin siistinoloisia merkkivaatteita myynnissä - kunnes tajusin, että Westendin ja Haukilahden porhot varmaankin raijaavat vanhat Sandin takkinsa Niittykumpuun. Itse olen bongannut täältä useampaan otteeseen ihan kivoja kenkiä, astioita, Lundian hyllynosia sekä TV-shopista tuttuja urheiluvälineitä.

Aiemmat lähiön helmet:

Tapiola
Otaniemi