Arkku vai upotus?

Otsikko ei spekuloi anopin viimeisestä leposijasta vaan roskien lajittelun järjestämisestä. Uusi jätehuoltomääräys laittaa pääkaupunkiseudun taloyhtiöt miettimään roskisasiansa uusiksi: vuoden 2014 alusta lähtien lasin- ja metallinkeräys tulee isommissa taloyhtiöissä pakolliseksi. Mitä tämä määräys sitten tarkoittaa keskivertotaloyhtiölle, joka ei toistaiseksi ole kerännyt metallia eikä lasia? Se ei välttämättä tarkoita, että jätteenkeräysastioiden määrä lisääntyy automaattisesti kahdella - pelkkä jätelaarien uudelleen järjestely voi olla riittävä teko, esimerkiksi ison sekajätepöntön vaihtaminen pienempään lasi- ja metalliastiaan.

Valtaosa taloyhtiöistä suosii edelleen perinteisiä arkkumallisia roska-astioita. Tällaisten roskalaarien etu on niiden joustavuus: metalli- ja lasikeräyksen lisääminen ei vaadi järjettömän suurta jumppaa, vaan homma hoituu laatikoiden nimikkeitä sumplimalla. Roska-arkkujen uudelleen järjestelyssä rajoitteeksi voi toki muodostua roskakatos ja sen ahtaus. Yhden ison laarin korvaaminen kahdella kapealla astialla ei välttämättä onnistu niukasti mitoitetussa roskakatoksessa, sillä itse astioiden lisäksi katoksessa pitää mahtua liikkumaan niin roskien nakkaajien kuin tyhjentäjienkin.

Uusi jätehuoltomääräys antaa taloyhtiölle mahdollisuuden miettiä koko kierrätyslogistiikkaansa uusiksi, esimerkiksi siirtymistä riemunkirjavista roskalaareista jämäkämpiin upposäiliöihin. Upposäiliöissä roskat ovat valtaosin maan pinnan alla viileässä, mikä vähentää hajuhaittoja ja vaikeuttaa pihapiirin pikkutuholaisten pääsyä roskiin. Upposäiliöt vaativat toki isomman alkuinvestoinnin kuin perinteiset kevyet laarit: asentamiseen tarvitaan kaivinkonetta, ja paikoin kaapeli- ja putkilinjat voivat rajoittaa asentamista. Säiliöiden kokoonpanoa ja sijaintia ei myöskään noin vain muutella, joten kiinteistön jätemäärät on hyvä olla selvillä ennen kuin kaivinkoneen kauha kuopaisee maata. Mikäli upposäiliöt kiinnostavat, on taloyhtiön hyvä tilata työ jo tänä syksynä - toimitusajat voivat olla pitkiäkin ja Suomen routaisissa olosuhteissa pieni aikataulun venyminen lokakuussa voi käytännössä tarkoittaa venähdystä talven yli toukokuulle.

Useissa taloyhtiöissä roskisten tyhjennysväliä on saatu harvennettua upposäiliöden myötä, eikä raskaalla tyhjennyskalustolla tarvitse siis suhata edes-takaisin yhtä useasti kuin aiemmin. Vaikka jämäkkä upposäiliö pitääkin roskia levittelevät pikkuelukat loitolla, niin ammattimaisen näköiset suuret säiliöt voivat houkuttaa lähipiirin isompia, röyhkeämpiä eläjiä; ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun satunnainen henkilöauto parkkeeraa upposäiliön viereen, epämääräistä romua nakataan säiliöön, ja sitten auto kaasuttaa tiehensä.

Jos taloyhtiö sitten päättää uuden jätehuoltomääräyksen siivittelemänä laittaa roskikset uusiksi ja siirtyä arkuista upotukseen, niin mitäs vanhalle roska-aitaukselle tai -katokselle tehdään? Pienellä pesulla ja pintaremontilla siitä saa oivallisen fillariparkin.

Juhannus Baanalla

Vietän juhannusta pääkaupunkiseudulla ihan vaan relaten. Tänään sää oli niin suloinen, että päätin ottaa kickbiken alle ja kikkailla kaupunkiin katsomaan, kuinka hiljaista siellä oikein on. Tai no, rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että suurempi motiivi kaupunkipotkuttelulle oli Baana - upouusi kevyen liikenteen väylä Ruoholahdesta Kiasmalle. Ajattelin, että tänään ehkä mahtuisin paremmin sekaan potkurini ja turistikamerani kanssa.

Ruoholahdessa Baana alkaa vähän varkain. Se jotenkin sujahtaa talojen väliin.

Katulamppu Baanan yläpuolella näyttää aivan Liisa Ihmemaan Irvikissalta.

Jotain skeittihässäköitä kai. Espoolaistäti ei oikein hanskaa tätä hipetihop-sanastoa.

Baanan hienot vehreät raamit.

Baanan jokainen silta on erilainen. Tässä Jaakonkadun hieno puusilta.

Siltojen yli kulkevat kadut on nimetty. Tykkään.

Hauska vihreä kallioseinä.

Luonnonkiven ja ruiskubetonin harmoninen liitto.

Näin ilokseni Baanalla myös puolenkymmentä pyörätuolia. Itse asiassa nyt kun mietin, niin Helsinki ei varmastikaan ole kovin esteetön kaupunki. Mutta Baana on kieltämättä aika tasainen eivätkä rotvallin reunatkaan ole esteenä.

Juhannusaattonakin Baanalla oli reippaasti porukkaa. Näyttötaulut pitävät kirjaa pyöräilijöiden määrästä; tänään meitä oli ollut siellä neljään mennessä noin 1800. Näyttö oli kyllä ihan pelikunnossa, mutta en onnistunut räpsäämään yhtään kuvaa niin, että olisin saanut lukuja tallennettua.

Minä pidin Baanasta! Sen maisemat olivat riittävän vaihtelevat ja kickbike rullasi hyvin tasaisella asfaltilla. Tämän aamun Hesari uutisoi, että Baana on jo nyt Helsingin toiseksi suosituin pyörätie, vain Lauttasaaren silta on vilkkaampi. Juhannusaattona asia oli aivan toisin, Lauttiksen silta oli autio. Voisinpa melkein laittaa rahani likoon, että Baana on Manskun jälkeen Helsingin vilkkaimmin liikennöity tie näin juhannuksena.

Huippua juhannusta, olitpa sitten Baanalla, baanalla, maalla taikka kaupungissa!

Lähiön helmet - Otaniemi

Otaniemi on yksi Espoon vääristyneimmistä lähiöistä. Asukkaiden keski-ikä ja tulotaso ovat Espoon alhaisimmat, kiitos Teekkarikylän. Otaniemi on myös Espoon laajin ravintolakeskittymä, mikäli uskominen on eat.fi-sivuston ravintolakarttaa – lukuisat opiskelija- ja henkilökuntaruokalat selittänevät tämän gastronomisen tilasto-oikun.

10 kuukautta vuodessa Otaniemi on melko sisäänpäin lämpeävä paikka, joka elää vahvasti teekkariuden ympärillä. Mutta kesällä se nukkuu. Niinpä uskallankin suositella kaikille arkkitehtuurin ystäville kesäistä fillarireissua Otaniemeen, nimittäin Otaniemen lähiön helmet edustavat hienoa 50-60-luvun arkkitehtuuria.

Dipoli 

Dipoli on Raili ja Reima Pietilän suunnittelema orgaanisen arkkitehtuurin ihme. Ulospäin Dipoli näyttää sammaloituneelta, liuskeiselta kalliolta. Luontohenkisyydessään Dipoli on kuitenkin hienovaraisempi kuin vaikkapa Tampereen Metso-kirjasto, joka on niin ikään Pietilöiden suunnittelema. Luonnoksen alkuperäinen nimi oli Luolamiesten tanssi, joka on mielestäni paljon jännittävämpi ja kuvaavampi kuin rakennuksen lopullinen nimi, Dipoli.

Talo suunniteltiin alun perin teekkareiden toiseksi ylioppilaskuntataloksi, ja se ehtikin koota opiskelijajärjestöt siipiensä suojaan muutamaksi vuodeksi. Aika pian kävi kuitenkin ilmi, että epäkäytännöllinen mutta kaunis talo on aivan liian kallis opiskelijoiden ylläpidettäväksi. Nykyisin Dipolissa pitää majaansa kongressikeskus.

Aalto-yliopiston kampus ja Teekkarikylä

1950-luvulta saakka rakennettu Teekkarikylä ja 1960-luvulla Otaniemeen muuttanut Teknillinen korkeakoulu muodostivat Suomen ensimmäisen amerikkalaistyylisen yliopistokampuksen, joka tarjosi opiskelun lisäksi myös opiskelija-asumista. Teekkarikylän ensimmäiset rakennukset muurattiin sodanjälkeisten olosuhteiden pakosta kierrätysmateriaaleista; maan tasalle pommitetun Neuvostoliiton suurlähetystön tiilistä. Ensimmäiset talot valmistuivat Helsingin olympialaisiin 1952, jolloin osa urheilijoista majoittui Otaniemessä. Sittemmin Teekkarikylä on majoittanut yleisurheilijoita erinäisissä arvokisoissa useampaan otteeseen.

Aalto-yliopiston Otaniemen kampuksen ilmeikäs päärakennus ja kirjasto ovat Alvar Aallon suunnittelemia ja ne edustavat funktionaalista, käyttötarkoitusta korostavaa arkkitehtuuria. Funktionalismin perinne näkyy ovenkahvoissa, portaikoissa, luentosalien suunnittelussa, pöydissä, tuoleissa ja valaisimissa. Design-tietoiselle opiskelijalle Artekin huonekalujen ja valaisimien läheisyys ovat mannaa, mutta kyllä Aallon tiukka ote on myös estänyt päärakennuksen nykyaikaistamista – esimerkkinä vaikkapa luentosalien 1960-luvun mittojen mukaiset jalkatilat, jotka nykypäivänä ovat auttamattoman ahtaat.

Kappeli 

Aivan Teekkarikylän ytimessä, metsän siimeksessä piileskelee Kaija ja Heikki Sirénin suunnittelema kappeli. Kappeli on koruttomuudessaan kaunis, erityisesti sisältä päin. Alttaritaulun virkaa toimittaa jättimäinen, koko seinän kokoinen ikkuna, jonka vuodenaikojen mukaan vaihtuva maisema hakkaa kultaiset pyhimysten kuvat mennen tullen.

Aiemmat lähiön helmet:

Tapiola

Penkki, puu ja puistotie

Jokunen aika sitten puistonpenkeillä oli kokoontuminen ihan meidän huudeilla. Minusta ne olivat jotenkin herttaisia parveilijoita, ihan kuin ne olisivat pitäneet torikokousta. Sitten parveilevat penkit vain hävisivät.

Mutta tällä viikolla ne palasivat. Ja vieläpä uusissa iloisissa kesäasuissa!

Tapiolan puistonpenkit ovat aika paljon järeämpää tekoa kuin nykyisen puistonpenkkitrendin edustajat. Esimerkiksi Jätkäsaaren uuden karheat huilipenkit ovat melkoisen hoikkalinjaisia. Sutjakan olemuksen lisäksi nykypenkeissä on havaittavissa toinenkin yleistyvä piirre: yhden istuttavat karsinat tai jopa kokonaan erilliset istuimet.

Äärimmilleen puistoeristäytyminen on viety Pikku-Parlamentin puistossa, jossa yksinäiset, yhden istuttavat puistonpenkit on ripoteltu muutaman metrin päähän toisistaan. Mitähän penkkien suunnittelija on mahtanut ajatella? Että annetaanpas kansalaiselle mahdollisuus hiljentyä itsekseen demokratian äärellä marraskuisessa pääkaupungissa?

Jotenkin nuo yhden istuttavat puistonpenkit tökkivät. Minusta puistonpenkkeihin on vaan rakennettu sisään jokin tietty sosiaalisuus – sellainen lämmin ja kutsuva fiilis, että on ihan ok vaihtaa sana tai kaksi ventovieraankin kanssa.

Superhelppo istutussäkki

Viime kesänä näin monessa paikassa vahakankaasta tehtyjä istutussäkkejä. Oli pakko käydä oikein tunnustelemassa muutamaa säkkiä, että oliko siellä ruukku sisällä. Ei ollut. Ajattelin, että noitahan surauttaa hetkessä monta vanhasta kernipöytäliinasta. Nimittäin käytettyä, tahraantunutta kerniliinaa varastoistani todellakin löytyy – valitettavasti. Olen monesti kironnut nykykernien laatua, sillä öljyisen tomaattikastikkeen roiskeet pureutuvat välittömästi pinnoitteen läpi eivätkä lähde pesussa pois. Vaan nyt parhaat päivänsä nähnyt pöytäliina saa uuden elämän istutussäkkinä: 

Leikkaa kernistä suorakaiteen muotoinen pala. Pienen kasvin pussiksi riittää 40 cm x 60 cm, reilummalle viljelmälle kannattaa varata esimerkiksi 80 cm x 100 cm.

Taita kernipala kahtia pitkän sivun suuntaisesti niin, että nurja puoli jää ulospäin. Voit teipata taitetun palan parista kohdasta, jotta taite pitää kutinsa. Vahakankaassa teippaus on nuppineuloja toimivampi ratkaisu. Ompele pitkä sivu kiinni tuubiksi.

Käännä tuubi oikeinpäin mutta vain puolelta matkalta. Nyt tuubin pitäisi olla kaksinkertainen ja puolet lyhyempi kuin äsken. Edellisessä kohdassa surautettu sauma jää piiloon taitetun tuubin sisälle.

Ompele liepeet taas kiinni. Näin pussille muodostuu pohja.

Jos haluat, voit tehdä pohjasauman tietämille muutaman reiän. Silloin liika vesi pääsee valumaan istutussäkistä pois. Voit myös leikata pohjan saumanvarasta kulmat pois, mutta tämä ei ole mitenkään välttämätöntä.

Käännä pussi ympäri. Pohjasauma jää pussin sisälle.

Taita pussin suu kaksinkerroin.

Jos haluat, voit myös taittaa pussin pohjakulmat säkin alle.

Täytä mullalla ja istuta kasvit. Isompiin säkkeihin kannattaa laittaa kivenmurikka säkin pohjalle, ja vasta sitten täyttää mullalla; kivi lisää säkin vakautta.

Eikä ollut kovin vaikeaa: kaksi saumaa ja vähän taittelua - eikä se koulutraumojen rättikässän maikka taatusti tule syynäämään, onko saumat päätelty kauniisti.