Haluan rakastaa tavaraani
Terhi Upola
Olen päättänyt, että irtosuhteista tulee nyt loppu. Haluan alkaa rakastaa tavaraani. Haluan virallistaa suhteeni uusien esineiden kanssa, silloin kun niitä hankin. Aion kysyä itseltäni kaupassa ja kirpputorilla, haluanko ottaa tämän tavaran kumppanikseni, pitää siitä huolta ja rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.
Se ei kylläkään tule olemaan helppoa. Jos on koko elämänsä oppinut haluamaan enemmän ja kalliimpaa, kuten koko sukupolveni, miksi ja miten sitten muuttaa ajattelunsa täysin toiseksi?
Uudessa suhtautumisessa tavaraan on kyse nimenomaan päätöksestä ja halusta. Minun pitää vain päättää olla flirttailematta nuorempien kanssa, jos aion olla uskollinen vanhoille, rakkaille ja edelleen käyttökelpoisille vaatteille, kengilleni ja laukuilleni.
Tavaran raivamiseen ei kannata ryhtyä, jos sillä ei näe päämäärää, sanoo hyvästä elämästä bloggaava Sampsa Kiianmaa, joka on lupautunut konsultiksi uudenalaisissa tavarasuhteissani.
Pelkkä siivoaminen on liian höttöinen tavoite. Parempi voisi olla vaikka se, että haluaa elää tässä hetkessä eikä menneisyydessä. Minimalistisesti elävälle Riitta Rasille tavoite on ihana riippumattomuden tunne.
- Tavaramäärää kannattaa vähentää, jos se parantaa elämänlaatua ja nostaa onnellisuutta, Kiianmaa sanoo.
Kiianmaalle itselleen tavaramäärän kohtuullistaminen liittyy hänen laajempaan tavoitteeseensa elää velattomasti.
- Samalla koti pysyy siistimpänä ja selkeämpänä ja voin välttää asuntolainan oton säilytystilan saamiseksi, Kiianmaa sanoo.
Yksi tavoite voi olla myös vapaa-ajan lisääminen: jos ei tarvitse koko ajan uutta tavaraa, ei tarvitse niin paljon rahaa eikä ehkä niin paljon työtunteja.
Minulle itselleni yksi tärkeimmistä syistä raivaamiseen on se, että uskon löytäväni tärkeät tavarani paremmin, jos ympärillä ei ole niin paljon tauhkaa. Haluan raivata, jotta löytäisin ja muistaisin Tärkeät Tavarani, joita aion RAKASTAA.
Päätös on tehty. Check. Sitten käytäntöön.
Apua, joudun tutustumaan itseeni
Luopuminen ei ole helppoa. Sitä pysähtyy jokaisen tavaran kohdalle, ja alkaa miettiä siihen liittyviä muistoja.
Toinen guruni, ammattiorganisaattori Maria Laitinen kehottaa kysymään jokaisen tavaran kodalla:
- Onko se ainutkertainen vai saisinko tarvittaessa kaupasta uuden?
- Antaisinko sen perinnöksi lapsilleni?
- Voisiko tästä olla iloa jollekin muulle? Heti nyt ja enemmän kuin itselleni?
Kun suhdetta säilömiinsä tavaroihin alkaa miettiä, voi itsestä paljastua uusia asioita. Esimerkiksi monilla naisilla, joiden koteja Laitinen on käynyt raivaamassa, on varastossa hirveä määrä kankaita. Ne odottavat tulevaisuutta, jolloin olisi taas aikaa ommella. Laitisen mukaan varsinkin pienten lasten äideillä on oikeasti kyse siitä, että kankaisiin assosioidaan unelma omasta ajasta. Pienet lapset estävät tehokkaasti niin keskittyneen käsillä värkkäämisen kuin äidin omat yksityiset hetket yleensä.
Tunnustan. Minullakin on säilössä "askartelumateriaalia", josta en todellakaan tule koskaan käyttämään kuin murto-osan.
Yksi ongelmakohtani ovat matkat, joilta on tullut haalittua monenlaista todella kätevää ja ihanaa konkreettista muistoa, jotka eivät sitten koti-Suomessa olekaan niin käteviä. Maria Laitinen on ottanut tavaksi ostaa matkamuistoiksi pelkästään jääkaappimagneetteja, jotka eivät täytä kaappeja, mutta ilahduttavat monta kertaa päivässä.
Riitta Rasi kertoo välttelevänsä turistimatkoja ylipäänsä, koska ei koe ehtivänsä aistia niillä tarpeeksi - ainoa matkamuisto joita hän kerää, ovat kokemukset. Niitä hän on yrittänyt hankkia oleskelemalla ulkoamailla pidemmän aikaa työnteossa.
Itse olen ostanut matkoilta usein paikallisia koruja, mutta niitäkin alkaa olla liikaa. Ehkä myös vietnamilainen teepannuni ja saksalainen heinänalleni saavat alkaa etsiä uutta kotia...
Lisää rakkautta tavaroihin
Tottahan se on, että kovin montaa toimivaa suhdetta on vaikea ylläpitää yhtäaikaa. Puhumattakaan että kaikissa olisi kyse rakkaudesta. Pitää siis osata erottaa todelliset rakkaudet, jotka luokitellaan kategoriaan
A) Erittäin Tärkeät ja säästetään, sekä
B) muu roina, johon ehkä liittyy jotain mielleyhtymiä tai muistoja, mutta joka on käytännössä hyödytöntä.
Kiianmaan mielestä on ollut hieno tunne kiintyä entistä enemmän niihin vähiin tavaroihin, jotka hän on raivatessaan päättänyt säilyttää.
- Ihmiset voisivat mielestäni kiintyä enemmänkin tavaroihin. He voisivat olla ylpeitä
siitä, kuinka heille niin tärkeä tietokone tai kännykkä toimii yhä seitsemän vuoden käytönkin jälkeen.
Kiianmaan mielestä tavaroiden raivaaminen tuo tilaa nähdä uusia mahdollisuuksia omassa elämässä muutenkin, kuten vaikka harrastuksissa ja ihmissuhteissa. Vanhoihin tavaroihin sisällytetään usein käsitys, että "olen tällainen, koska näin olen elänyt". Se estää uusien mahdollisuuksien näkemisen. Lisäksi koti, jossa on vain rakastettavia tavaroita, on Kiianmaan mielestä asukkaan, eikä enää pursuavien kaappien kontrollissa.
Laitinen ja Kiianmaakaan eivät ole niin puritaaneja, että luopuisivat kaikista muistorikkaista esineistä. Kiianmaalle tärkeä, säilytettävä esine on hymypoikapatsas, joka tuo mieleen paljon lämpimiä muistoja lapsuudesta.
Laitinen ehdottaa, että esimerkiksi lasten piirustuksista ja muista tärkeistä esineistä voisi ottaa digikuvat ja säilöä ne kovalevylle, mutta Kiianmaa ei digitoimisesta innostu.
- Kuka jaksaa joskus katsoa kovalevyllistä kuvia? Isällä ja äidillä oli kaksi valokuva-albumia, joita katseltiin kerran vuodessa.
Laitinenkin kehottaa käymään valokuvat läpi ja säästämään vain rakkaimmat. Käytin tuota juustohöylämenetelmää, kun karsin lapsuusajan papereita: kirjeet, joita olen saanut ystäviltä 10-vuotiaana, ovat kyllä loppujen lopuksi kaikki samanlaisia. Jos säästän yhden, siinä säilyy muistot muistakin. Ja rehellisyyden nimissä, enhän minä niitä koskaan katsele.
Paitsi ehkä nyt, kun niitä on vain muutama ja tiedän, missä ne sijaitsevat.
Kuvat: Wikimedia Commons ja Mamalisa.
Reader Comments (8)
Minulle tulee melkein jokaisen ostoksen jälkeen huono omatunto. Jos kuitenkin olen miettinyt pitkään ostosta ja pyöritellyt eri vaihtoehtoja mielessäni, niin silloin tunne on vähäisempi. Nyt jalat huutaa uusia kenkiä, eikä kaikkien lähellä olevien kenkäkauppojen kiertäminen ole auttanut asiaa. Oikeanlaisia ekokenkiä ei ole löytynyt ja olo rupeaa olemaan vähän tyhmä. Tuntuu siltä, että riskeeraan oman jalkani sen takia kun en voi ostaa halpiskenkiä.. mutta en haluakkaan. pläää
Lasten piirrustusten säilömisasiassa haastaisin Sampsaa vähän. Jotkut säästävät kaikki lapsensa pikku kätösten tuotokset. Tällöin lapsen eliniän 10 ensimmäistä ja tuotteliainta vuotta saattavat aikaansaada melkoisen paperivyöryn. Jos lapsia on useampia, kasat ovat moninkertaiset. Jos piirustuksissa ja väritystehtävissä ei ole tunnistetietoja, on kasojen hallinnoiminen liki mahdotonta.
Digitoimisideani pohjalla onkin tarve turvallisuudentunteesta. Lapset piirustukset ovat jossain tallessa eli mahdollisuus katsomiseen on, vaikkei sitä ikinä käytettäisi.
Joskus tavaran vähentämisessä auttaa saman taktiikan harjoittaminen. Asiakas miettii vaikkapa 20 vuotta käyttämättömänä olleen mehunlingon laittamista kiertoon. "Jos vaikka joskus vielä tarvitsen sitä". Kysyn, koska hän aikoo sitä käyttää. Jos hän ei osaa vastata selkeästi, että esimerkiksi nyt syksyllä omenamehua tehdäkseen, kysyn, saisiko hän vastaavan kaupasta tarvitessaan. Vastaus on usein myönteinen. Asiakas, joka ei ole vuosikausiin konetta tarvinnut, vaan se on vienyt kaapissa vain tilaa "varmuuden vuoksi", todennäköisesti laittaa koneen kirpputorille. Mutta hänellä on turvallinen olo. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut.
Lasten piirustukset ja askartelutyöt ovat eri asia, koska ne ovat ainutkertaisia. Mutta jos rehellisesti ajattelee, montako kertaa lasten piirustuksia ja etenkin puoliksi väritettyjä värityskuvia varsinaisesti katsellaan, kertoja taitaa tulla vähemmän kuin mummon ja vaarin valokuva-albumille.
Itse olen tehnyt siten, että kerään kaikkien kolmen lapseni työt yhteen isoon laatikkoon. Jo laatikkoon laittaessani tarkistan, että niissä on nimi, ikä tai luokka sekä mahdollisesti aihe. Etenkin pienten lasten taideteoksiin kannattaa kirjoittaa mukaan myös tarina, joka teosta esitellessä tulee kerrottua. Käyn laatikon sisällön muutaman vuoden välein läpi lasten kanssa. Säästämme parhaat työt ja epäonnistuneet laitamme paperinkeräykseen. Minun äitini on säästänyt vain muutaman piirustuksen omasta lapsuudestani. Ne ovat riittäneet mainiosti näytteiksi senaikuisista taidoistani. Itse en digitoi töitä, koska niiden säilyttäminen ei nykyisellä systeemillä vie liikaa tilaa.
Digitointi-ideani olikin lähinnä perheille, jotka haluavat absoluuttisesti jokaisen lippulapun talteen, eikä tilaa säilyttämiseen ole :)
Jotenkin minun maailmaani ei sovi ajatus jonka perusteella tavaran voi laittaa kiertoon kun sitä ei juuri nyt tarvitse jos kaupasta saa uuden. Ensinnäkään siihen uuteen ei tavarasta riippuen välttämättä ole varaa eikä ohje muutenkaan kuullosta kovin ekologiselta. Rajansa tietenkin kaikella, mutta jos tarve jollekin tavaralle on tulevaisuudessa todellinen, en kyllä lähtisi sitä pois heittämään. Voin vain kuvitella kuinka tähän tarttuvat innoissan ne, jotka tarvitsevat uuden tekosyyn vaihtaa kaikki päivitettyyn versioon. Saa sitten syyn ostaa taas kerran uutta.
Arhippa, olet oikeassa, ei tietenkään kannata heittää pois käyttökelpoista tavaraa, jota vielä saattaa tarvita.
Asiaa pitää tietysti katsoa myös siitä näkökulmasta, että jos tavaraa on paljon, jostainhan se on tullut haalittua. Mistä? Miksi? Mitä teen seuraavalla kerralla, kun haluan uutta?
Itselleni vanhojen tavaroiden läpikäyminen ja pois antaminen on nimenomaan tuonut helpotusta, jota en missään nimessä halua täyttää taas uudella tavaralla.
Tavaroiden raivaamisen pointti on mielestäni enemmän näkökulman muutos kuin yksittäisten esineiden tarpeellisuus tai tarpeettomuus, niin yksilöiden kohdalla kuin isommassa mittakaavassa.
Arhippa! Usein kyseessä on todellakin tavara, jota asiakas ei ole käyttänyt vuosiin, jopa vuosikymmeniin. Se, että kaupasta saa tarvittaessa uuden, ei todellakaan tarkoita, että hän menisi sellaisen seuraavalla viikolla ostamaan. Mutta kyseessä onkin psykologinen sodankäynti tavaraa vastaan. On paljon helpompi luopua tavarasta, jonka tarvittaessa voi korvata uudella. Siis tarvittaessa.
Ja syy, miksi kodit täyttyvät on se, että "jos vaikka joskus tarvitsen". Kuulin tarinan 1. maailmansodasta asti vintillä olleista vilttitossuista, jotka kertojan isä oli säästänyt "varmuuden vuoksi, jos joskus tarvitsee". Ei tarvinnut, vaan ehti kuolla noin 90-vuotiaana, ennen kuin tossut löytyivät perillisten toimesta ja heitettiin roskikseen. Ja jos isän varpaita olisi palellut, olisiko hän ensimmäisenä kavunnut vinttikomeron perältä niitä kaivelemaan?
miksi näissä keskusteluissa lähtökohta on se, että vähemmän tavaraa on AINA parempi?
nyt ei pidä ymmärtää väärin: en kannata UUDEN tavaran hamstraamista.
mutta jos sitä tavaraa kuitenkin on siunaantunut, MIKSI sitä jo olemassaolevaa tavaraa vastaan on julistettava sota? MIKSI tavaroiden pitää olla järjestyksessä ja organisoituja? (paitsi, että ammattiorganisaattoreiden toimiala saa näin oikeutuksensa.)
ainoa jutusta löytämäni hyvä syy on se, että joku muu tarvitsee tavaraa enemmän - mutta silloinkin tarpeen pitää olla aito. ei niin, että omia romuja tuputetaan naapureille ja kummityttärille. ja eikö tällöinkin olisi kannattavinta odottaa, että se oikea tarve tulee esiin, eikä raivopäisenä käydä ruokkoamaan omaisuuttaan?
se, että itse viihtyy paremmin askeettisessa kodissa, on henkilökohtainen ominaisuus - tuntuu oudolta, että siitä on tullut ideaali johon pyrkiä.
(ja onko silläkään väliä, laitetaanko tossut roskiin nyt vai sitten kun niiden omistaja on 90-vuotiaana kuollut? ja entäpä, jos joskus tekeekin mieli ommella, eikö kankaista voisi silloin olla iloa?)
mulla on kesken aika kiehtova kirja A Perfect Mess. suosittelen muillekin. (http://www.aperfectmess.com/)
ainii. tämän kommentin ei ollut tarkoitus kertoa omista preferensseistäni muuta kuin siltä osin, että minusta on ahdistavaa kun omia arvoja pidetään jotenkin lähtökohtaisen yleispätevinä.
Liina, kiitos keskustelun avauksesta. Juuri siksi kirjoitan minä-muodossa, että en ollenkaan olen sitä mieltä, että ajatukseni olisivat yleispäteviä. Keskustelu ja muiden arvojen esiintuominen ovat enemmän kuin tervetulleita. Kuulen mielelläni lisää siitä, miten sinä asiasta ajattelet.
Tässä aiheessa menee tavallaan kaksi asiaa päällekkäin, yleinen ja henkilökohtainen; yksittäiset esineet ja tavarat yleensä. Olemme varmaan yhtä mieltä siitä, että isossa mittakaavassa tavaraa on tässä maailmassa aika paljon. Mutta miten asiaan suhtautuu pienessä mittakaavassa, omassa elämässä, se vaihtelee.
hep,
saatoin olla hieman kärkäs - en oikeastaan ajatellut, että Terhi (en nyt ole ihan varma, kuka on Uusi Musta -nikin takana, mutta oletan, että ehkä Terhi) haluaisi sinänsä tuputtaa arvojaan, vaan pikemminkin tarkoitin sitä, että jonkinlaiseen askeesiin pyrkimistä tunnutaan pidettävän erityisenä hyveenä, vaikka pikemminkin se ehkä on henkilökohtainen arvo.
se johtaa sitten siihen, että kerrotaan kauheita tarinoita siitä, miten vilttitossut ovat maanneet vintillä 1. maailmansodasta, vaivautumatta tarkemmin yksilöimään sitä, mikä siinä on niin kamalaa, että ne siellä makasivat? talo tuskin vilttitossujen painosta vajosi normaalivajontaa nopeammin? ja mistä sitä kukaan tietää, vaikka tossujen omistajalle tieto tossujen olemassaolosta olisi tuonut hyvää mieltä.
jälleen, haluaisin korostaa, ettei ylimääräisen tavaran hommaaminen ole kauhean fiksua ja ennen kaikkea olen sitä mieltä, että maailmassa on liikaa tavaraa, josta epäilemättä 90% on roskaa (Sturgeon's law.)
mutta on silti ihan eri ajatus luopua uuden ostamisesta kuin luopua vanhasta.
nykyinen ajatusmalli tuntuu olevan, että "liika tavara tekee huonovointiseksi", ja jos sen premissin hyväksyy todeksi (ja varmaan siinä on tiettyä todenmukaisuutta ainakin hyvin suurilla tavaramäärien arvoilla) on toki loogista hankkiutua roinastaan eroon. mutta ei minusta ole niin yksiselitteistä, että liika tai käyttämätön tavara sinänsä huonontaa vointia. ainakaan näissä tarinoissa ylimääräisistä tossuista ja kankaista ja papereista ei ikinä oikein erikseen avata sitä, mikä niissä sitä pahaa oloa tuottaa ja miksi niistä tunnetaan niin kauheaa syyllisyyttä. kuulijan tai lukijan ikään kuin oletetaan hyväksyvän kyselemättä taustalla oleva kosminen totuus siitä, että täysi kellarikomero on se, mikä estää ihmistä toteuttamasta itseään ihmisenä.
mietin esimerkiksi tuota kangasesimerkkiä. mulla on kaapissa kankaita, joista en ole ommellut vielä mitään, ja eritoten yksi violetti kangas, josta melko todennäköisesti en ompelekaan. nyt jos kuvitellaan, että ystäväni tulisi kahville ja samalla tulisi puheeksi, että hän tarvitsee juhlamekkokankaan ja hey presto! omistamani violetti kangas olisi itse asiassa a. täydellinen ja b. toistaiseksi saksimaton, voisin toki antaa kankaan hänelle ja sitten joisimme molemmat kahvia valtaisan tyytyväisyyden vallassa. TOISAALTA voisin joku päivä ilmestyä ystäväni ovelle kangaskassin kanssa ja kysyä, että olisiko niille käyttöä - minä kun raivaan kaappeja. ja siinä tulisi oikeastaan vain kätevästi ulkoistettua kankaan säilyttämisen ongelma, eikö niin?
mulla ei muuten ole asiaan sen kummallisempaa kantaa kuin, ettei tää nyt ehkä suinkaan ole Se Asia, josta kannattaisi stressiä ottaa. mieluummin miettii sitä uuden ostamista ja on sitten itselleen armollinen esim. sotkuisuuden tai organisoimattomuuden tai täysien kaappien suhteen. mun oma maku kallistuu pikemminkin minimalistisen kuin rönsyilevän puolelle (poislukien kirjat, langat ja jossain määrin kankaatkin, joita mulla on säilytystiloihin nähden liikaa, mutta mitä sitten?) ja hankkiudun aika armottomastikin eroon pikkusälästä. toisaalta olen kohtuullisen sotkuinen, ja mitä siitäkään?
toivoisin hirveästi erilaisia näkökulmia tavarakeskusteluunkin, koska se, että puhutaan sodankäynnistä tavaraa vastaan, on oikeastaan omiaan vain lisäämään syyllisyyden tunteita niissä, jotka eivät ehkä lainkaan halua käydä sotaa tavaraa vastaan. vähän niinkuin jos olisi ylipainoinen eikä haluaisi laihduttaa - mikä kamala tilanne? niin, ei minustakaan.