Nauravat nakit ja nyrpeät naperot
Katja Lahti
Suomalaisten suhde ruokaan puhuttaa. Syyllisiä asennelamaan on etsitty sekä elintarviketeollisuudesta että kuluttajista ja toivo laitetaan lapsiin: lahna nousee pizzan rinnalle arvostetuksi ruoaksi, kunhan vain ipanat sisäistävät sen! Loppujen lopuksi tämä tarkoittaa pallon heittämistä veronmaksajille, monessakin mielessä.
En itse päässyt kuuntelemaan Makuasiaa-ruokatapahtuman keskustelua suomalaisen ruokakulttuurin muutoksesta, mutta onneksi voin huudella vieraisiin pöytiin Ruokatiedon jutun ja tapahtumasta lähetetyn tiedotteen perusteella. Trendi, jonka mukaan ruoka ei ole pelkkää välttämätöntä vatsantäytettä, leviää vauhdilla.
Paneeliin osallistunut keittiömestari Pekka Terävä pitää asennemuutosta ruokaa enemmän arvostavaan suuntaan jo pysyvänä, sillä se rakentuu hänen mukaansa niin vahvalle pohjalle. Toivoa sopii! Kannattaa kuitenkin muistaa, että onhan ruokaa arvostettu Suomessa aikaisemminkin. Silakkaa harva se päivä syönyt leipurimummoni pyörisi haudassaan, jos tietäisi, että tällaista keskustelua edes käydään! Toisaalta ruoan arvostus saattaa levitä nopeamminkin, jos ruoasta tulee taas pula.
Paneelissa todettiinkin, että tarvitaan asennekasvatusta, jotta muutos todella tapahtuisi koko Suomen mittakaavassa. Silloin homma pitää aloittaa lapsista, kotona ja koulussa. Ja silloin pallo pomppaa veronmaksajille.
Miten lapset laitetaan nakkivieroitukseen?
Vähän aikaa sitten uutisoidun lempiruokatutkimuksen perusteella koululaisilla on jo mieltymykset selvillä. Tämän näkee myös koulujen kasvisruokapäivän susiosta (jos lähdetään siitä, että liharuoka on laadullisesti vertailukelpoista). Koululaisen silmissä silakkaa ei nosteta pizzan rinnalle millään taikatempulla. Ennakkoluulojen kepittäminen pitää aloittaa paljon aikaisemmin.
Siirretäänpä siis katse koteihin, vanhempiin. Asennekasvatus lähtee paitsi raaka-aineiden mauista, koostumuksista ja ulkonäöstä myös yhtenäisestä rintamasta. Jos koulussa onkin pahaa ruokaa, kotona saa mättää rasva- ja sokerihuurrettuja muroja. Jos aikuinen ei itse osaa syödä hyvin, ei lapsikaan aitoja makuja opi tuntemaan.
Eineksetkin luotiin tarpeeseen, kiireeseen. Kiireen lisäksi kyse on priorisoinnista: kuka tinkii ruoanlaitosta, kuka Facebookissa roikkumisesta. En kuitenkaan syytä yksin vanhempia: ruokailuun vaaditaan nykyään paljon syvempää tuotesijoittelun, viher- ja terveyspesun sekä sisällysluettelokemian tuntemusta kuin 1970-luvulla. Einekseen on helppo luottaa. Kiireeseen taas on vaikea vaikuttaa ilman työkulttuurin muutosta.
Seuraavaksi voidaan vilkaista päiväkotien tilannetta. Laitoin itse palautetta Espoon päivähoitoon, kun huomasin, että eräällä viikolla oli joka päivä lounaaksi tarjottu prosessoitua ruokaa, lihapullia, kalapuikkoja ja nakkeja, joista ei ole lastenruokana kovin mairittelevia tutkimustuloksia. Kyse ei ole pelkästään annoksen hinnan minimoimisesta tai maustamisesta. Tulisin itse hulluksi, jos joutuisin lounastamaan ison päiväkodin ruokapöydässä. Resurssien äärirajoilla toimivista päiväkodeista on turha odottaa mitään asennemuutoksen airutta ilman selkeää yhteiskunnallista satsausta. Hoitajia on aivan liian vähän jopa vaippoja vaihtamaan! Ei voida olettaa, että joku heistä kertoilisi, mistä raaka-aineista Roopen ratatouille on tehty, kun desibelit ovat airbusin luokkaa.
Asennekasvatukseen on otettava mukaan myös verotus. Ipanoita ei voi harhauttaa: porkkana ei ole yhtä herkullista naposteltavaa kuin lauantaipussi. Vuodenvaihteessa käyttöönotettu makeisvero on signaali oikeansuuntaisesta ajattelusta, mutta herätti myös närää ihan syystä: veron ulkopuolelle jääneissä kekseissä ja jogurteissa on myös järjettömiä määriä sokeria ja toisaalta terveellisten elintarvikkeiden hinta ei ole laskenut.
Pitääkö kuunnella vai tehdä?
Anteeksi nyt, mutta eikö juuri ole todettu, että lapset tilaavat pizzaa ja jätskiä. On tietenkin ihan totta, että lapset pitäisi osallistaa ruokakeskusteluun, mutta mielestäni se tapahtuu helpoiten käytännön kautta. Aloitetaan vaikka siitä, että lapsi otetaan mukaan ruokakauppaan, selitetään mitä ruokaa tehdään, valitaan yhdessä raaka-aineet, (ja laitetaan tuulikaappiin jäähylle kaikki karkkikiukuttelijat), annetaan ipanan roikkua vaarallisesti hellan ääressä ja maistaa vaikka valkoviiniä, chiliä ja raakaa sipulia, jos hän haluaa. Lupaan, ettei perheestä puutu ruokakeskustelua.
KUVAT: Katja ja Terhi
Reader Comments (1)
Tästä olen ollut huonolla tuulella jo maailman sivu. Blogissani olen länkyttänyt joutavia, ja seassa myös huolestunut nykymenosta keittiöissämme. Ei silti, että haluaisin syyllistää vanhempia tai lapsia, einesteollisuutta tai mitään muutakaan tahoa, vaan siksi, että pidän itse ruoanlaitosta. No, sehän on tietenkin "hyvä syy" jankuttaa lasten keittiöön mukaan ottamisesta. Vielä kun koulussa vähennetään tunteja kotitaloudesta, niin retuperälle menee sekin. Kotitalousope juoksee luokan läpi ja antaa läksyn sivulta tämä ja tuo. Menee siinäkin koulutus hukkaan. Rupeaavat re- eikun ra-vit-se-mus-te-ra-peu-teik-si kaikki tyynni. Ja vielä muuttavat ulkomaille.
Mummoni ja äitini ovat olleet kaukaa viisaita, ja antaneet minulle mahdollisuuden osallistua keittiöaskareisiin jo pikkulikasta, myös tiskaukseen ja "jälkitöihin", jotka sen kivan päälle tulevat. Silloin tuntui teininä, että pakko, mutta nyt jälkikäteen olen äärimmäisen kiitollinen! Yhdessä on tehty niin lihapullat kuin ruskeat kastikkeetkin. Tuulihattuja syntyi, pulla-&leipätaikinoita olen vaivannut eräitä hehtolitroja. Porkkanoita ja muita juureksia olen kuorinut alle kouluikäisenä varmaan junanvaunullisen. Olenpa saanut sekoittaa jauhoseoksen kuivakakuillekin. Tiskannut keskikokoisen ravintolan lounastiskiä vastaavaan määrän astioita samassa iässä. Vienyt roskia ja laskiämpäriä. Myöhemmin roskapussia. Leikannut lihasta suikaleita, muovaillut mureketta ja maustanut kalaa. Suomustin kaloja jo alakoululaisena, kun olin niitä itse onkinut. Äiti sanoi, että itse laitat, kun olet tienannutkin. Nuotiolla paistuivatkin useat herkulliset särjet ja pikkulahnat, maistui muillekin.
Äidit ja isät sekä armaat isovanhemmat: Ottakaa lapset keittiöön mukaan ja tekemään. Kuorimaveitset ovat vähän toisenlaisia, kuin 60-luvulla. Kuorin porkkanoita julmetun terävällä hedelmäveitsellä. Ei yhtään haavaa. Jos ette osaa itse laittaa ruokaa alusta loppuun, opetelkaa taito lasten kanssa yhdessä. Tutkikaa isovanhempien keittokirjoja, ja ryövätkää ne kotiin, käytettäväksi. Ei sitä kotikeittiössä tarvitse kurmeeillallista vääntää, kunhan tekee rehellisesti ja maistuvaa. Ja itse tehty maistuu kaikille.
Ruoalla mielestäni saa ja pitää leikkiä. Ruoka ei ole pelkästään ravitsemista varten vaan ruokaa voi käyttää muuhunkin. Oppimiseen. Yhdessä tekeminen on parasta oppia, puolin ja toisin. Johan sen sanoivat Kolmonen ja Vanamo: "Siitä nassikat tykkää".
-Massu