Iso päivä

Tänä vuonna Kirjamessuilla oli erilaista.

En ole tottunut siihen, että tekemisteni taustalla on iso tiimi — tai kokonainen kustantamo. Että kanssani samalla asialla on joukko ihmisiä, jotka tekevät hommia yhdessä, yhteisen päämäärän eteen.

Toimittajan työ on aika yksinäistä (pidän kyllä siitä, en siis valita) ja sitä on tottunut itse ideoimaan, kirjoittamaan, haastattelemaan, editoimaan, kuvittamaan — siis tuottamaan omat juttunsa itse. Alusta loppuun. Uudessa Mustassa koin ekaa kertaa olevani tiiviissä työyhteisössä, koska esimerkiksi Kuningaskuluttajassa jokainen toimittaja hyvin pitkälti uurasti inserttinsä kanssa kopissaan yksin (toki muiden mielipiteitä ja apua sai heti kunhan meni vaan pyytämään). Uudessa Mustassa työskennellään avokonttorissa, jossa on luontevampaa heittää läppää ja kysymyksiä vieruskaverille. Siinä on kyllä puolensa, vaikka tykkäänkin olla omassa yksinäisyydessäni ja keskittyä hommiini rauhassa.

Kuulin eilen Kirjamessuilla, että Marjoja & maskaraa on myynyt jo yli 5000 kappaletta. Se on Suomessa tosi hyvin. On mahtava juttu kuulla, että kirja kiinnostaa ihmisiä, mutta erityisen kivaa on se, että takanani on kustantamo (tai itse asiassa kaksi), joiden kanssa voin jakaa iloni. Ja että nämä ihmiset ovat laittaneet kirjani messuilla esille ja edustavat minua, se tuntuu tosi hämmentävältä. Tällainen tee se itse —tyyppi ei oikein meinaa tajuta, että tuollaista tapahtuu ilman, että olen itse virittelemässä jotain kirjahyllyjä pystyyn ja asettelemassa kirjani hyllyille hienoon riviin.

Huomasin messuilla, että aina haastattelutilanteessa ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan ja saimme haastattelijan kanssa itsellemme joka kerta kivasti yleisöä. Tapasin myös lukijoita ja signeerasin kirjoja ja mietin samalla itsekseni, että "ei nää tyypit kyllä millään tavalla kiinnitä muhun huomiota kettuillakseen, vaan ihan tosissaan ovat". En tiedä miksi sitä ajattelee niin, että ihmiset pysähtyisivät vain huudellakseen jotain ilkeää tai kysyisivät jotain vain saadakseen minut kiinni jostakin, johon en osaa vastata?

Tuntuu nololta myöntää, mutta aluksi kun kuulin, että kirjani on alkanut myymään hyvin ajattelin, että porukka varmaan ostaa sitä voidakseen nauraa sille tai siteerata minua mediassa meikäläisen hengentuotetta alentavasti. En häpeä tunnustaa tätä, koska vasta eilen tajusin sen, kuinka olen mielessäni kirjaani vähätellyt. Se on varmaan ihan yleistä kirjailijalle, kun sen oman teoksensa lähellä on niin kauan, että sitä ehtii kelata kaikenlaista kummallista tuotokseensa liittyen.

Joka kerta kun vastaan ihmisten kysymyksiin tajuan uudelleen, että minähän osaan vastata juuri siihen mitä kysytään, eikä porukkaa kiinnosta keskustella ruoan ja kosmetiikan kemikaaleista atomitasolla, vaan ihanperusjutut ovat hakusessa. Silloin muistaa aina sen, että ehkä itsellään onkin annettavaa.

Ihan parasta on tavata ihmisiä nimimerkkien takana ja päästä keskustelemaan näin fiksujen ihmisten kanssa kuin kuvan lukija, kiitos sinulle monista kysymyksistäsi!

Kun olin vapaa omista haastatteluistani, suuntasin ruokamessujen puolelle. On nerokasta, että Kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestetään viini- ja ruokamessutkin. Ruokapuolella esillä oli monia eri ruokakulttureita — saksalaisia makkaroita, englantilaisia hilloja, kreikkalaista ruokaa, italialaisia antipastoja — ja monia kotimaisia tuottajia. Bongasin uuden lähi- ja luomuruokaa tarjoavan nettikaupankin, nimeltä Makumaku.

Maistelin kaikenlaista, mutta satsasin ohrapiirakoihin, kauraleipään, fetatäytteisiin oliiveihin, lisäaineettomaan lakuun, paahdettuun pellavansiemenrouheeseen ja chutneyta ostin myös, joulupöytään :)

Syynäilin tavalliseen tapaani tuoteselosteita ja ihmettelin, että esimerkiksi Suomen vanhin lihanjalostusfirma Wigren yhä käyttää lihavalmisteissaan natriumglutamaattia. Siirtykää nykyaikaan!

Ilokseni huomasin Viro-osastolla rakastamani Smuutit. Ständillä oli myös lista kaupoista, joista näitä tuotteita saa, te kun olette asiaa kyselleet. Minä olen törmännyt Smuuteihin ainoastaan Pasilan aseman K-kaupassa, mutta muualtakin niitä näemmä saa, alemmassa kuvassa lista myyntipaikoista.

Optiikkahuoneen ständillä löysin pokat, joita olen vähän aikaa etsiskellyt: kierrätysmuovista valmistetut kehykset. Olenkin funtsinut, mistä tällaisia saisi. Kierrätysmuovin käyttö kun ei ole mitenkään harvinaista nykyään. Pokamarkkinoilla tuntuu, että ainoa mitä mainostetaan on "yksien hinnalla kolmet" eikä ekologisuudesta mainita missään mitään.

Kiva siis huomata, että edes yksi merkki tekee kierrätysidealla myös pokia. Merkki on kuulemma jenkkiläinen ja mitä mallistoa syynäsin, olivat pokamallit ihan kivoja! Näistä luvassa oma blogauksensa, mutta kiinnostuneille tiedoksi, että kierrätysmuovipokia saa siis Optiikkahuoneelta.

Huili-lehden haastiksen jälkeen kurvasin pressitilan kautta kotia kohti varsin uupuneena, mutta onnellisena. Päivän kruunasi aivan loistava sieni-pinaatti-fetapasta ja hyvä punaviini, josta sain nauttia rakkaan miehen, tyttäreni ja oman äitini kanssa. Jotkut päivät ovat ihan loistavia alusta loppuun, perjantai oli sellainen.

Comments

[Heli Rajamäki]

Lainasin kirjasi kirjastosta ja tykkäsin kyllä niin paljon, että aion myös ostaa omaksi. Tosi hyvin ja maalaisjärkisesti kirjoitettua asiaa, niin että sen ihan oikeesti myös tajuaa. Kun saisin vielä tuon teinityttösenikin tajuamaan asioita.. sanoin sille kyllä, että pistän sen lukemaan kirjasi. =D Kuuma aihe tällä hetkellä on mm hiusten värjäys..

Jotta äläpä tosiaan suotta vähättele, hienon opuksen olet kirjoittanut!