Imetystä entisaikojen malliin - vauvan aivot kiittää

Kun saa oman käärön syliinsä, mielellään hakisi pienokaiselleen vaikka kuun taivaalta. Ainakin sitä haluaisi antaa lapselleen parhaat mahdolliset eväät elämään. Ilmeisesti silloin kannattaa ottaa mallia alkuperäiskansoilta!

Uusi amerikkalainen tutkimus on osoittanut länsimaisen (tutkimuksessa länsimaita edusti amerikkalaiset, joten meillä asiat saattavat olla paremmin) ruokavalion vinouttavan tiettyjen rasvahappojen suhteita rintamaidossa verrattuna alkuperäiskansojen äitien rintamaitoon. Äidinmaidon omega-3 ja omega-6 rasvahappojen pitoisuudet vaikuttavat etenkin aivojen kehittymiseen lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana sekä lapsen immuunijärjestelmän kehittymiseen. Tutkimuksessa paikallisilla kasviksilla, kalalla ja riistalla elävien Amazonin tsimaneintiaaniäitien maito sisälsi esimerkiksi 400 % enemmän dokosaheksaeenihappoa, aivojen kehitykselle välttämätöntä pitkäketjuista rasvahappoa. Omega-3 ja omega-6 rasvahappojen suhde tsimaneintiaanien maidossa oli n. 1/3,5, ja amerikkalaisäideillä 1/7,5, eli tsimaneintiaaneilla oli suhteellisesti kaksi kertaa enemmän tulehdusta lievittäviä omega-3 rasvahappoja verrattuna tulehdusta lisääviin omega-6 rasvahappoihin.

Tutkimuksessa korostettiin myös, että aivojen kehittymistä edistävien pitkäketjuisten rasvahappojen pitoisuudet eivät laskeneet äidinmaidossa imetyksen jatkuessa taaperoikään. Tämä tukee WHO:n imetyssuosituksia ja on yhtenevä aiempien tutkimusten kanssa, jotka ovat osoittaneet pitkän imetyksen hyödyt lapsen älykkyyden kehityksen kannalta.

Muistaa kannattaa myös, että äidinmaito on aina parempi vaihtoehto kuin korvike. Maidontuotanto on ihmeellinen asia, ja pahimmankin roskaruoka-karkki-herkkuaddiktiäidin maito on täynnä vitamiineja, hivenaineita, aminohappokoostumukseltaan vauvalle erinomaisen hyvin sopivaa proteiinia, vauvan immunologiaa tukevia vasta-aineita ja vauvalle tärkeitä lyhytketjuisia rasvahappoja. Eli ensisijaista on imettää. Jos aikaa ja energiaa jää vielä omien syömisten tarkkailuun, lisää lähellä tuotettuja kauden kasviksia lautaselle, ja suosi eläinkunnan tuotteista ensisijaisesti kalaa ja riistaa, niin saat pitkäketjuisten rasvahappojen suhteet kuntoon.

Lapsentahtisia hetkiä!

Henna

Jos syöt vielä viisi lusikallista, saat jäätelön!

Uhkailu, kiristys, lahjonta, ehdollistaminen, huutaminen, pakkosyöttäminen; kaikki keinot tuntuu olevan sallittuja mitä tulee lapsen syömisen kontrollointiin. Yleinen käsitys on, ettei lapsi itse mitenkään voi tietää mitä ja kuinka paljon hänen tulisi syödä. Taaperoimetys ja lapsentahtinen vierottaminen rintamaidosta ovat kuohuttaneet viime viikkoina (jälleen kerran), mutta kiintymysvanhemmuus on paljon muutakin. Lapsentahtisuus tarjoaa menettelytapoja myös nirson leikki-ikäisen ruokailutilanteeseen, normimalliin verrattuna radikaaleja sellaisia.

Meillä ongelmat alkoivat kun neuvolassa painostettiin jatkuvasti lisäämään lapsen kiinteiden määrää siron olemuksen vuoksi viiden kuukauden iästä alkaen. Neljän vuoden ruoan tyrkytyksen jälkeen lapseni kasvaa yhä sirosti omalla -0.1 käyrällään. Nykyisen neuvolatätimmekin mielestä kasvu on 'hienoa', ja minua kaduttaa että koskaan annoin muunlaisten mielipiteiden vaikuttaa itseeni. Olen nimittäin eri tavoin yrittänyt saada esikoistani syömään enemmän lähes koko hänen elämänsä ajan. 

Ensimmäinen virheellinen käsitys on ajatus siitä, että lapseni tarvitsee minua säätelemään ruokailuaan. Kiintymyssuhdeteoriaan perustuvan kiintymysvanhemmuuden oppien mukaan taitaakin olla niin, että oma diktatuurini ruokapöydässä on häiriinnyttänyt lapseni suhdetta ruokaan. Huolestuttavinta on se, että tämä saattaa aikuisena johtaa vääristyneeseen suhteeseen ruokaan tai jopa syömishäiriöihin. Uskottavaa, sillä meistä "syö lautasesi tyhjäksi"-sukupolven lapsista harva suhtautuu ruokaan kovinkaan neuroosittomasti.

Kiintymysvanhemmuus lähtee joka asiassa lapsen itsemääräämisoikeudesta, siitä että lapsella on aikuisen tavoin oikeus mielipiteisiinsä, ja omaa kehoaan koskeviin päätöksiin. Aikuisen tehtäväksi ruokailutilanteissa jääkin täten ainoastaan terveellisen ruoan esillepano ja mahdollisesti tarjoileminen. Tuputukset ja maanittelut voi unohtaa, ja luottaa siihen että lapsi syö sen minkä tarvitsee. Herkkuja tulisi olla tarjolla vain sen verran, että ne eivät muodosta liian suurta osaa lapsen ruokavaliosta.

Kuulostaa paljon paremmalta kuin nykyinen hampaiden kiristely ruokapöydässä! Mutta onko meillä enää mitään toivoa, kun kerran olemme lusikallisten laskemiseen sortuneet? Kiintymysvanhemmuus-sivuston mukaan koskaan ei onneksi ole liian myöhäistä! Aloitimme siis uuden entistä lapsentahtisemman ruokailukulttuurin perheessämme. Selitin asian nelivuotiaalle. Kerroin, että tästä lähin hän saa syödä juuri sen verran haluaa. Ensin pieni ymmärsi sen niin ettei sitten enää koskaan saa herkkuja (koska niitähän on aina saanut vain kun on syönyt sen verran kuin ÄITI haluaa). Selitettyäni asian uudelleen, tyttö liikuttui lähes kyyneliin ja kapsahti kaulaani kuiskaten "Kiitos äiti". Lapsen reaktio vahvisti päätökseni. Meillä ei enää koskaan vahdata kenenkään syömisiä. 

Aamupuuro jäi lautaselle. Lounasta pyydettiinkin sitten jo lisää. 

Aurinkoa!

Henna